Juhannusta ennen

Päivän kuvissa maailman söpöin koira Nemo-Nekkunenä sekä Nemo yöunilla päiväpeittomytyn päällä, vieressä pehmohaikara, joka on Nemon lemppari pehmolelu.

Loma sen kun lähestyy. Ylihuomenna olemme lähdössä juhannukseksi ja sen jälkeen vielä viikoksi Kristiinankaupunkiin mökille. Vähän jännittää, miten pitkät automatkat menevät pikkuisemme kanssa. Uskoisin kyllä, että mökillä Nemo viihtyy; siellä riittää puuhaa ja ihmeteltävää. Niin, kunhan ei sataisi, sitten on kyllä vähän kurjaa, kun ei tuota pikkupentua voi kovasti sateessa uittaa.

Nemon paino 11 viikon ikäisenä oli 1375g. Syö se jo pikkuisen isompia annoksia, mutta edelleen mieluiten vähän kerrallaan. Ruokakuppi on siis ollut toistaiseksi tarjolla melkein koko ajan. Vaikka välissä ottaisi pois, ei Nemo kuitenkaan syö seuraavalla kerralla sen enempää.

Huomenna koitan soittaa eläinlääkäriin ja varata ajan rokotuksia varten. Lisäksi vähän huolettaa Nemon silloin tällöin saamat "röhkimis-hengen haukkomis"-kohtaukset. Niitä on tullut useampina päivinä yksi tai kaksi päivässä, yleensä menee nopeasti ohi. Tänään illalla tuli pidempi ja mietinkin, pitäisikö käydä lääkärissä nyt vielä ennen juhannusta. Voin tietysti kysyä samalla asiasta, kun varaan rokotusaikaa. Muuten Nemo on kyllä oikein pirteä, vauhdikas ja terveen oloinen, ettei tässä varmaan mikään hätä ole.

Ihanasti alan vähitellen tutustua Nemoon. Sekin pitää koko ajan paremmin kontaktia, nimensä kuullessaan keskeyttää heti hommat ja katsoo silmiin. Nemo myös rakastaa pikku "koulutushetkiämme". Hienosti sujuu jo istuminen, maahan meno ja sivulle sekä luoksetulo. Seisominen ja paikalla odottaminen ovat seuraavat jutut, joita pikku hiljaa olemme aloitelleet. Tehdään siis minuutin, parin harjoituksia ja Nemo ei meinaa pysyä nahoissaan, kun on niin intona. Siksi tuo odottaminen on toistaiseksi nanosekunnin rauhoittuminen -> palkka... Siitä on hyvä aloittaa :)

Sunnuntaina tehtiin eka vähän pidempi kävelylenkki. Nemo on aluksi aina vastahakoinen lähtemään kodin luota mihinkään, mutta sitten kun päästään vähän kauemmaksi, se kipittää oikein iloisesti. Maailma on avara ja vähän jännittävä... Toisaalta Nemo suhtautuu erittäin luottavaisesti asioihin ja etenkin ihmisiin. Se uskoo ja tietää, että kaikki rakastavat sitä :) Eli olemme harjoitelleet ihmisten ohittamista ilman kiskomista ja hyppimistä kohti. Tosin monta kertaa lenkin aikana saa pysähtyä vastailemaan kysymyksiin ja kuuntelemaan ihastuneita huokailuja "on se niin söpö", "voi kun se on pieni", "IHANA"! No onhan se!

Myöskin herkkujen maailma alkaa vähitellen avautua Nemolle, kun olemme tarjonneet sille erilaista pureskeltavaa. Toistaiseksi suurin hitti on ollut sian saparot. Myöskin sellainen naudan mahalla täytetty pieni putkilo sekä pieni kenkä ovat olleet jäystämisen arvoisia ja savustettu naudan luu myös mieleinen, vaikka ensin se vähän jännittikin, kun tuoksui niin oudolta! Kuivattu kana on tosi tosi hyvää, sitä käytetään nyt sitten erikoisherkkuna spesiaalitilanteissa.

Sellaisia kuulumisia nyt juhannuksen alla. Nyt varmaan tuleekin sitten pidempi tauko bloggaamiseen, kun tulemme mökiltä vasta kesäkuun lopussa.

Kasvaa se

Kaikista epäilyistä huolimatta Nemo on kasvanut varmaankin mainiosti. Sanon varmaankin, kun en tosiaan tiedä, mitä vauhtia tämän ikäiset perhoset tapaavat kasvaa. Joka tapauksessa, tuore paino eiliseltä on 1285g, ikää siis kymmenen viikkoa. Ja kyllähän tuo jo paremmin syökin. Näyttäisi siltä, että kerran päivässä syö vähän enemmän, muina ruokintakertoina vain näykkii pari suullista. Kuivia nappuloita olen pitänyt jatkuvasti tarjolla, niitä on vähän rouskutellut aamulla aikaisin.

Nemo on loksahtanut perheeseemme uskomattoman hyvin. En olisi arvannut, että näin pian tuntuu siltä, kuin se olisi kuulunut perheeseemme aina. Oma onneni on täydentynyt ja elämä Nemon kanssa tuntuu luontevalta ja aika vaivattomaltakin. Pienihän Nemo vielä on, mutta ainakin nyt tuntuu, että olisi jotenkin helpompi kuin Ronja tai Rasmus pentuina. No seurakoirahan phálene on, joten sikäli tietysti luonnollistakin, että sen kanssa on helppo elää.

Vieraita on käynyt Nemoa ihailemassa, viimeeksi tänään siskoni ja hänen avomiehensä. Kaikki vieraat Nemo ottaa yhtä iloisesti ja luottavaisesti vastaan. Luonteeltaan Nemo tuntuu olevan melko rohkea, avoin ja ystävällinen.

Eilen Nemo tapasi toisen koiran meille kotiutumisensa jälkeen. Olemme päättäneet, että Nemo saa muutamia tuttuja koiria tavata jo ennen rokotuksia, jotta sosiaalistuminen alkaisi ja sujuisi hyvin. Eka leikkikaveri oli kääpiösnautserin pentu Rocky naapurista, joka on Nemoa päivän vanhempi. Juuri sopiva painikaveri siis! Eilen sitten vierailulle tuli Fanni, parhaan ystäväni lapinkoira 9kk. Fanniin Nemon on tärkeä tutustua, koska olemme paljon tekemisissä ystäväni perheen kanssa. Fanni oli alkuunsa aivan tohkeissaan ja pidimme tietenkin siitä kiinni, ettei innostuksissaan jyrää Nemoa. Ei ehkä paras tapa antaa koirien tutustua, mutta ei tässä muutakaan voinut, mitenkään ei voi vielä pitkään aikaan niiden antaa leikkiä vapaasti, ettei vaan satu vahinkoa. Mahtavaa oli kuitenkin huomata, että hetken arasteltuaan Nemokin oli Fannista aivan älyttömän innoissaan, pyysi leikkiin, riehui, eikä ollenkaan pelännyt itseään paljon isompaa, villiä koiraa! Ja lopulta sitten Fannikin rauhoittui ja koirat pötköttelivät vierekkäin ja nauttivat toistensa seurasta. Tuo päivän toinen blogikuva on vähän hurjan näköinen, mutta tilanne on täysin hallinnassa ja koirilla on erittäin hauskaa!

Käsittelyharjoitukset ovat myös edenneet ja pikkuisen on jo kokeiltu harjoitella jotain juttuja makupalapalkalla. Esimerkiksi istuminen sujuu pyynnöstä jo hienosti. Oppivaisen oloinen otus. Hihnassa se myös kulkee jo oikein nätisti. En kyllä sitä juurikaan vielä pidä hihnassa muutoin kuin harjoituksen vuoksi, sillä tuolla "ulkomaailmassa" Nemo kulkee erittäin tiiviisti kannoilla ja pitää jatkuvaa kontaktia. Jos ihmisiä tai koiria tulee vastaan, otan sen syliin tai pyydän istumaan ja annan makupalan niin ettei se huomioi ohikulkijoita. Olenkin miettinyt paljon Tuire Kaimion ohjetta, ettei koiran pitäisi koskaan saada tervehtiä toisia koiria hihnassa kävelylenkillä, vaan koira pitäisi opettaa olemaan piittamatta ohikulkijoista. Näin säilyisi koiran turvallisuuden tunne siitä, että ihminen (=laumanjohtaja) pitää huolen, ettei vieraat pääse liian lähelle eikä niistä siis tarvitse edes välittää. Tietyllä tapaa hyvin järkevä neuvo, mutta kuinkahan moni sitä noudattaa? Aika lailla saisi selitellä, miksi ei päästä koiraansa haistelemaan sopivaa vastaantulijaa. Nyt on vielä helppoa, kun Nemo on pieni eikä sillä ole rokotuksia, joten ei se pääsisi muutenkaan tervehtimään. En olekaan vielä ihan päättänyt kantaani tähän asiaan. Opettelemme nyt toistaiseksi kauniisti ohittamaan muut koirat ja mietin asiaa vielä. Onneksi melko lähellä on koirapuisto, jossa on myös pienten koirien puoli. Eli vaikka päätyisin siihen, että lenkeillä ei koiria tervehditä, on joku leikki - ja treffipaikka tiedossa. Pyysinpä tässä yhtenä päivänä aivan vieraalta rouvalta puhelinnumeronkin, hänellä kun oli 16-viikkoinen papillonneiti ja asuvat ihan tuon koirapuiston vieressä. Sovimme, että viestittelemme ja järjestämme treffit koirille sitten, kun Nemolla on rokotukset kunnossa, loppukesästä siis. Kyllä vaan koirat yhdistävät ihmisiä, en ollut muistanutkaan miten mukavaa tämä puoli koiran omistamisessa on.

Oma kulta kotona

Ja sitten tähän päivään. Nemo, eli virallisesti Tinytails Lucky Ice, on ollut meillä nyt reilun viikon. Aurinkoisena lauantaina 24.5. ajelimme Lempäälään Vesijärvelle hakemaan pientä uutta perheenjäsentämme. Kaikkia jännitti kovasti, viimeinkin näkisimme, minkälainen hartaasti odotettu koiramme on!

Tinytailsin kennelissä meitä vastassa oli Pirjo sekä lauma ihania, pieniä haukkuvia koiria :) Nemonkin sitten heti tunnistin pentuaitauksessa. Hoidettiin "paperiasiat", rapsuteltiin koiria ja juteltiin hetkinen. Sitten olikin aikaa laittaa Nemo boxiin ja lähteä ajelemaan kotiin päin. Tuntui, että meillä on mukanamme jotain todella mahtavaa ja arvokasta!

Alkumatkan Nemo itkeskeli, mutta pysähdyimme pian syömään eväitä ja Nemokin pääsi taapertamaan nurmikolle ja ihmettelemään suurta maailmaa. Pysähdyksen jälkeen uni voitti ja pikkuisemme nukkuikin sitten loppumatkan kotiin asti. Eli oikein hyvin meni ensimmäinen pidempi automatka. Nemo olikin ollut jo kerran aikaisemmin autossa käydessään kasvattajan tyttären koululla vierailemassa, kun tytär oli pitänyt esitelmää perhoskoirista.

Kotonakin on sujunut oikein mallikkaasti. Nemo kotiutui uskomattoman nopeasti. Ensimmäisenä päivänä se oli ehkä vähän ihmeissään, tutki paikkoja ja ihmetteli. Yöllä kuitenkin uni tuli hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä (ekan yön jälkeen se on nukkunut yöunet päiväpeittomytyn päällä). Muutaman kerran se vähän vinkui, mutta lohduttava käsi riitti rauhoittamaan pikkuisen. Seuraavana päivänä pentu oli jo täydessä vauhdissa, ihan kuin olisi asunut meillä aina. Lasten kanssa meni muutama päivä opetellessa, miten pienen koiran kanssa ollaan. Alkuunsa he olivat tietysti kaikki hurjan innoissaan ja hössöttivät liikaakin. Selkeitä sääntöjä on muutama: Nemoa ei saa nostaa, sen kanssa leikitään lattialla istuen, sitä ei saa häiritä sen nukkuessa tai syödessä. Unirauha varmistetaan päivisin keittiöön tehdyllä aitauksella, siellä Nemon on hyvä ottaa päivänokosia omassa rauhassaan. Ihan ekoina päivinä Nemo ei oikein tykännyt olla aitauksessa, vaan halusi takaisin ihmisten lähelle, olisi halunnut nukkua päikkäritkin jonkun lähellä. Pian se oppi kuitenkin arvostamaan omaa rauhaa ja nyt viihtyy oikein hyvin unilla ja joskus "turvassa" aitauksessaan.

Syöminen on ainoa asia, joka on vähän takkuillut. Nemo ei ole oikein innostunut syömisestä. Ruokakupista käy hyvässä lykyssä pari nappulaa syömässä, sitten jatkaa touhuihinsa. Kädestä se suostuu kuitenkin syömään jonkun verran, eli otan Nemon syliin ja pikkuisen kerrallaan syötän sormista. Nemo kyllä ilmoittaa sitten, kun riittää. Hirmu pieniä määriä se kyllä syö, ehkä puolisen desiä päivässä (Royal Caninin pienten koirien penturuokaa). Kuivaltaan nappulat maistuvat hitusen paremmin ja niitä on Nemon mielestä kiva vaikkapa itse etsiä. Niinpä olen välillä järjestänyt ruokailut siten, että kippaan pihalle kourallisen nappuloita ja niitä sitten Nemo etsii ja syö innoissaan. Myöskin sanomalehden alta Nemo tykkää nappuloita etsiä. Vessapaperirullasta tein myös aktivointi- / syöttölelun: nappuloita sisälle ja taittelin päät kiinni. Sen kanssa Nemo viihtyi pitkään ja söi oikein innoissaan lelusta tipahtelevat nappulat. Kaikki keinot ovat siis sallittuja, kun koitetaan saada pieni koira syömään :) Nemo muuten painoi viime perjantaina eli päivää vaille 9 viikon ikäisenä 1120g (ostin keittiövaa'an). Koitan muistaa punnita n. kerran viikossa, niin näkee sitten miten paino kehittyy.

Paljon olemme ehtineet Nemon kanssa jo puuhailla kuluneen viikon aikana. Olemme harjoitelleet melkein päivittäin erilaista käsiteltävänä olemista: harjaamista, kynsien leikkuuta, suuhun katsomista, pöydällä olemista. Kaulapanta alkaa olla jo tuttu juttu, eikä sitä tarvitse enää koko ajan rapustella pois, kun se päälle puetaan. Nemo ulkoilee etupäässä vielä omalla pihalla, mutta päivittäin olemme vähän käyneet tutustumassa tuohon tien toisella puolella olevaan pieneen ulkoilutiehen ja metsäplänttiin. Nemo on lähinnä vapaana ja pysyy erittäin tiiviisti siinä kannoilla, täytyykin koko ajan katsoa jalkoihin, ettei Nemo jää alle. Talutintakin olemme pieniä hetkiä päivittäin harjoitelleet. Ensimmäisellä kerralla Nemo vain hyppi ja pomppi ja söi hihnaa... Mutta pienten useiden harjoitusten jälkeen Nemo eilen yllätti minut ja kulki oikein nätisti sen 20 metriä, minkä harjoittelimme. Ja tänään sama juttu!

Mitähän vielä. Yksinkin Nemo on jo ollut hetkisen kotosalla omassa aitauksessaan keittiössä. Luultavasti se ei ole edes huomannut jääneensä yksin, sillä olemme ajoittaneet harjoittelut sen unien aikaan. Tässäkin on etua isosta perheestä: meillä menee ja tulee ihmisiä, välillä on vilskettä ja välillä hiljaisempaa. Nemo käyttää hiljaiset hetket hyväkseen ja nukkuu kuin tukki :) Kun ovi käy lukuisia kertoja päivässä, ei Nemo kiinnitä siihen sen enempää huomiota, eikä jää itkemään kenenkään perään.

Tärkeintä kaikesta on tietenkin vielä leikki. Nemo tuntuu nauttivan kaikenlaisesta peuhaamisesta, mutta etenkin vetoleikit ovat sen mieleen, taistelutahtoa löytyy kyllä. Pari kertaa päivässä se saa "hepulit" ja juoksee ympäriinsä kuin pieni pupujussi. Hyvät naurut olemme myös saaneet, kun se leikisti "kaivaa kuoppaa" vaikkapa boxiinsa tai mihin vaan pehmeään paikkaan: Nemosta tulee hurja pikkuoravan käkättävä ääni, ihan kuin suoraan joku hassu otus jostain piirretystä filmistä! Toisinaan Nemo riehaantuu väsyneenä liikaa, ihan kuin pikkulapsetkin... silloin se pitää vaan ottaa tiukasti syliin vastusteluista huolimatta ja pian se jo siinä sitten rauhoittuukin ja menee kiltisti nukkumaan aitaukseensa.

Paljon olisi vielä kaikenlaista kirjoiteltavaa, mutta taidan jatkaa toisina päivinä lisää. Sen vaan vielä sanon, että Nemo on varmasti maailman suloisin koiranpentu ja mikä onni onkaan, että olemme saaneet juuri sen perheeseemme! Itseni valtaa monta kertaa päivässä sellainen onnen aalto: minulla on viimein taasen koira, ja niin ihana! Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea saamme yhdessä kokea. On myös aivan ihana seurata, miten koiranpentu on tärkeä lapsille. Iltaisin viimeisenä käydään antamassa sille pusu, sen kanssa leikitään ja höpötetään. Koululaiset kantavat vastuunsa, toistaiseksi tehtävänä on toimia Nemon seuralaisina, jos itse joudun käymään jossain (myöhemmin sitten saavat ulkoiluttaakin). 4-vuotias prinsessamme saa viimeinkin helliä ja halia ikiomaa koiranpentua. 2-vuotias Matteus on Nemolle kuin pentuveli, Matteuksen kyljessä lattialla se otti ekat unensakin täällä kotona ja Matteuksen kanssa se haluaisi peuhata ja riekkua. Entäs sitten mies: aika hellyyttävää, kun iso mies ja pieni koira makaavat lattialla vierekkäin telkkaria katselemassa. Mies on selvästi Nemon idoli, joka saa hurjimmat hännän heilutukset ja kiihkeimmät pusut.

Tästä on hyvä jatkaa yhteistä eloa!

Vielä kaksi viikkoa

Kuva: Kennel Tinytails

Kirjoitin tämän tekstin jo 11.5.2008

Lapsena meillä ei voinut olla koiraa vanhempieni allergian vuoksi. Päätin jo alle 10-vuotiaana, että kunhan muutan kotoa pois, ostan ikioman koiran. Sitä odotellessa ulkoilutin pari vuotta labradorinnoutaja Maronia - tuo suklaanruskea villikko oli ensimmäinen koirarakkauteni, joka opetti paljon koirista ja koiruuksista. Myös poikaystäväni (nykyisen mieheni) perheen dalmatialainen Dami oli hyvää lääkettä koirakuumeeseen. Loppujen lopuksi ehdin asua puolisen vuotta poissa lapsuuden kodista, kunnes sitten viimein sain ensimmäisen ikioman koirani, airedalenterrieri Ronjan. Ihana, itsepäinen, luotettava terrierini! Ronja jää ihan varmasti mieleeni sellaisena “aitona, oikeana” koirana, se oli juuri sellainen kuin koiran pitää ollakin. Ronja jakoi elämäni ilot ja surut 11 ja ½ vuotta, siihen aikaan mahtui naimisiinmeno, monta muuttoa, neljän lapsen syntyminen… Ronjan kanssa myös tutustuin tokoon ja agilityyn. Muutaman vuoden ajan meillä oli toinekin koira, mahtava lapinkoirapoika Rasmus. Rasmuksen kanssa käytiin näyttelyissäkin kasvattajan kannustamana ja siitä tulikin sitten ihan muotovalio. Toisen lapsemme odotusaikana Rasmus lähti hoitoon ystävillemme ja lopulta tein vaikean päätöksen: Rasmus sai jäädä sinne, ystäviemme luo, ison pihan hallitsijaksi. Meillä ei ollut siinä elämäntilanteessa mahdollisuutta antaa vilkkaalle nuorelle koiralle niin paljon huomiota ja ulkoilua, kun se olisi tarvinnut. Sydän kivistäen koitin ajatella, mikä on Rasmukselle parasta. Loppujen lopuksi ratkaisu oli oikea, Rasmus oli onnellinen uudessa kodissaan ja sen uusi perhe rakasti sitä kovasti. Tuntui että myös Ronja oli helpottunut, kun sai ainoan koiran asemansa takaisin, se oli vähän jäänyt sosiaalisemman Rasmuksen varjoon. Ihanaa on ollut, että olemme saaneet rakkaan Rasmuksemme hoitoon näiden vuosien varrella monet kerrat. Aina se tulee meille kuin kotiinsa ja on oma ihana itsensä.

Ronja-karvakorvamme nukutettiin pois kivusta ja vaivasta marraskuussa 2006 vähän alle 12v. ikäisenä. Ensimmäinen vuosi Ronjan kuoleman jälkeen meni särkyneen sydämen palasia keräillessä, iloista partanaamaa ikävöidessä. Pahinta oli se hiljaisuus; ei kynsien rapinaa parketilla, ei tarmokasta pedin petaamista, ei öisiä ulvahduksia unien jänisjahdeissa, ei korvien läpsymistä. Vain hiljaisuus ja tyhjyys.

Toinen koiraton kevät on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: koirakuume kasvoi samaa vauhtia lämpötilojen noustessa ja kevätauringon herätellessä luontoa. Jo yli vuosi oli kulunut ilman koiraa, jotain täytyi tehdä! Vietin lukuisat illat netin ääressä tutustuen eri rotujen kuvauksiin, kasvattajien kotisivuihin, myynti-ilmoituksiin… Kriteereitä tulevalle koiralle oli muutama: sen tulisi olla pieni, meillä kun on muutenkin jo vähän ahdasta. Lisäksi olisi hyvä, että koululaiset voisivat viedä sen ulos koulun jälkeen. Turkin tulisi olla melko helppohoitoinen (ei kiitos tässä elämäntilanteessa airiksen päiväkausia kestäneitä trimmaussessioita). Ja tietysti koiran tulisi olla pirteä, oppivainen, touhukas ja tulla lasten kanssa juttuun. Lisäksi rodun olisi hyvä olla melko terve. Ja mielellään ei mikään kovin saalisviettinen metsästysrotu. Näillä toiveilla löytyi muutamia rotuja, joista sitten yksi oli perhoskoirat. Kuinka ollakaan silmiin osui netissä ilmoitus myytävistä phalènen pennuista… meilasin kasvattajalle ja se oli menoa sitten. Ja nyt… VIELÄ KAKSI VIIKKOA pitäisi malttaa odottaa, sitten menemme koko perheen voimin hakemaan Nemo-hauvavauvan kotiin! Nemo on siis mustavalkoinen phalène, syntynyt 29.3. Ja kohta tuo pieni karvapallo tulee perheemme seitsemänneksi jäseneksi!!! Huimaa, ihanaa, mahtavaa!