Eka ruusuke ja maitohampaan poisto

Syksyiset kuvat ovat viikon takaa. Vietin ihanan viikonlopun Nemon kanssa kahdestaan, ulkoilimme monen monta tuntia molempina päivinä, aurinko paistoi ja syksy oli kauneimmillaan.

Viime viikolla olimme toista kertaa match showssa. Tuomari käänteli Nemon pystyyn ponnahtavaa korvaa ja sininen nauha saatiin, eikä sijoituttu kilpailuluokassakaan. Mutta meidän 4-vuotias Pihla osallistui lapsi ja koira-kilpailuun ensimmäistä kertaa elämässään ja tuli heti kolmanneksi :) Kyllä oli onnellinen tyttö. Palkintojakin tuli roppakaupalla, eli ruokapussi Nemolle, pehmolelu, karkkipussi ja suklaata Pihlalle sekä tietysti ruusuke. Kyllä oli ihan ansaittu sijoitus, Pihla oli tosi rauhallinen ja innokas esittäjä. Tästä on hyvä aloittaa handlerin ura :)

Perjantaina oli sitten vuorossa eläinlääkärireissu, kun yksi maitokulmahammas ei ollut irronnut. Vähän jännitti etukäteen, miten kaikki sujuu. Menin Nemon kanssa lääkärille puoli neljäksi, jossa tuttu, mukava eläinlääkäri otti meidät vastaan. Nemo sai rauhoituspiikin lihakseen (ja ihailuja mahtavista reisilihaksistaan!), sitten menin sen kanssa odotushuoneeseen odottelemaan lääkkeen vaikutusta. Aika pian pikkuinen simahtikin syliini. Hoitaja haki nukahtaneen Nemon toimenpidehuoneeseen ja minä lähdin sitten vähän kävelylle. Noin kolmen vartin päästä tulin hakemaan Nemoa, joka nukkui boxissaan hellästi peiteltynä :) Kulmahampaan poiston lisäksi Nemolle laitettiin mikrosiru, koko lysti maksoi n. 200 euroa...

Nemo nukkui vielä pari tuntia, vasta seitsemän aikoihin illalla alkoi heräillä. Vähän oli suu kipeä, kun koitti sitä tassulla huitoa. Lisäksi taisi olla muutenkin vähän sekava olo, Nemo vinkuili ja tuli syliin. Vähitellen siitä piristyi ja yhdeksän jälkeen käytiin jo pikku kävelyllä. Yön Neppunen nukkui hyvin ja seuraavana päivänä oli elämänsä kunnossa :) Eli tosi hyvin meni operaatio. En edes kipulääkettä enää sitten antanut, kun ei vaikuttanut mitenkään kipeältä ja puruluitakin pureskeli. Ihan siistiltä näyttää purenta ja haava, kaksi itsestään sulavaa tikkiä siihen ikeneen laitettiin. Huh, onpa tuokin stressin aihe nyt takanpäin!

Ensimmäinen match show

Tänään käytiin Nemon kanssa ekaa kertaa mätsärissä. Mukana oli myös innokas apulainen Viljami, jota kiinnostaa näyttelytoiminta kovasti. Match show pidettiin Hakunilan urheilupuistossa ja sen järjesti Englanninbulldog-yhdistys. Sää suosi meitä; ei olisi voinut ihanampaa syysilmaa olla, aurinkoista ja melko lämmintäkin oli. Kokemus oli oikein mukava. Tosin Nemo olisi varmaan mieluummin paininut ja juossut niiden lukuisten kavereiden kanssa, joita ympärillä pyöri, vähän toki saikin tehdä tuttavuutta. Esiintymisen kanssa oli sitten vähän niin ja näin, kun emme ole paljoa harjoitelleet. Namin kun ottaa esiin, alkaa Nemo tarjota tokoliikkeitä... joten täytyykin alkaa harjoitella tuota näyttelyseisomista ihan erikseen, omalla käskysanalla. Parina Nemolla oli pientäkin pienempi chihu, saman ikäinen kuin Nemo, mutta NIIN pieni. Yleensä Nemo näyttää pieneltä, nyt se oli suorastaan jättiläinen. Nemo sai punaisen nauhan, mutta ei sitten sijoittunut punaisten kehässä. Yksi syy Nemon huonoon esiintymiseen oli se, että olimme joukon ensimmäisiä, ja Nemoahan olisi kiinnostanut vain ne takana tulevat kaverit... Tai huonon ja huonon, ihan kivasti Nemo liikkui, mutta seisominen oli melko levotonta. Kivaa oli kuitenkin, varmasti mennään uudestaankin mätsäriin, kun sopiva osuu kohdalle. Katselin myös, että marraskuussa olisi pentunäyttely Kaapelitehtaalla, sinnekin voisi ilmoittautua.

En olekaan nyt vähään aikaan kirjoitellut, kun meidän hyvä kamera hajosi ja jotenkin sitten ilman kunnon kuvia tuntuu tylsältä blogata. Pakko nyt kuitenkin ottaa itseään niskasta kiinni, parempi jos on edes tekstiä ja huonot kuvat kuin ei bloggausta ollenkaan!

Nemolle kuuluu oikein hyvää. Siitä on kasvanut komea poika, kokoa on nyt n. 3,5kg. Ja kas vain, yhtenä aamuna se Nemon "huonompi" korva olikin asettunut kauniisti! Eli korva, joka sojotti pystyssä juhannuksesta asti ja välillä oli luimussa, on nyt ihan kaunis phalènen korva. Sen sijaan se toinen korva on edelleen luimussa, mutta olen erittäin toiveikas, että sekin vielä asettuu, kun kerran tuo ongelmallisempikin niin teki! Hampaat ovat melkein vaihtuneet, kolme kulmuria lähti ongelmitta, mutta neljättä nyt seuraillaan. Uusi kasvaa jo vieressä, mutta eläinlääkärissä sanoivat, että vähän voisi vielä odotella (puoleen väliin). Vähän kyllä epäilyttää, että täytyy käydä poistattamassa hammas, se tuntuu olevan ihan tiukasti, ei edes heilu. Tylsää. Jos tuo reissu tulee eteen, saadaanpahan sitten samalla laitatettua mikrosiru. Jotenkin vasta vähän aikaa sitten tajusin, ettei Nemolla sitä ole, ja sehän pitää olla, jos mielii virallisiin Kennelliiton näyttelyihin tai kokeisiin.

Luonteeltaan Nemo on yhä aivan mahtava; supersosiaalinen, pirteä vauhtihirmu, joka osaa kuitenkin kotona rauhoittua. Syyskuun alusta minulle tuli kaksi hoitolasta, 3- ja 1-vuotiaat, ja heidänkin kanssaan Nemo on tosi kiltisti. Keittiön oviaukkoon hankin portin, jotta tarvittaessa saan Nemon huilimaan portin toiselle puolelle, se kun vähän liikaakin haluaisi osallistua ja pyöriä jaloissa esim. pukemistilanteissa. Lapset myös tykkäävät Nemosta ja heidät saa poikkeuksetta rauhoittumaan menemällä Nemoa katsomaan ja paijaamaan.

Koirapuistossa käymme muutaman kerran viikossa ja siellä Nemo rakastaa juosta kuin pieni pupujussi kavereiden kanssa. Kaikki ihailevat aina Nemoa, kun se on poikkeuksetta hyvällä tuulella ja kaikkia leikkiin pyytämässä, myös ihmisiä se käy sydämellisesti tervehtimässä.

Eiköhän tässä nyt tullut päälimmäiset kuulumiset, taidetaankin lähteä vielä iltalenkillä koirapuistoon, on tosiaan niin ihana syysilma!

Sosiaalista elämää

No nyt on Nemo sitten aloittanut varsinaisen sosiaalisen elämän. Se on Nemosta huippuhauskaa! Ovathan toiset koirakaverit NIIN kivoja! Olemme käyneet jo monta kertaa koirapuiston pienten puolella. Nemo herättää aina suurta ihastusta, niin reippaasti hän kavereita tervehtii, pyytää leikkiin ja sitten juoksee niin nopeasti ympäri puistoa, etteivät isommat pysy perässä. Kivoja kavereita ovat olleet mm. cairninterrieri Viivi 6kk, chihut Toto ja Onni, basenji Nelli, ranskanbuldogit Unto 4kk ja äitinsä (nimi hukassa) ja monet muut. Myös hihnassa haistelu on nyt sitten meillä sallittua pohdintojen jälkeen, ja on minullekin mukavaa jutella koirajuttuja melkein joka lenkillä, täällä on hirveän paljon koiria, nyt sen vasta oikein tajuan. Ja miten paljon enemmän itselläni onkaan sosiaalisia kontakteja nyt koiran myötä. Ihanaa.

Sellainen juttu vaan vähän vaivaa, että mitä enemmän tapaan pieniä koiria omistajineen, sitä useampia kauhutarinoita kuulen raadelluista pikkukoirista. Kamalaa! En tosiaan aikaisemmin tajunnut, miten yleistä se on. Perhoskoiriakin tuntuu menehtyneen iso joukko isompien hampaisiin. Useat tarinat ovat sellaisia, että koira ja omistaja kävelevät kaikessa rauhassa kadulla, kun lähistöllä kävellyt iso koira riistäytyy omistajansa hallinnasta ja käy suoraan kiinni pienen koiran niskaan, ilman että kukaan ehtii ja voi tehdä mitään. Ja se on sitten henki pois tai ainakin reissu eläinsairaalan teho-osastolle. Ihan järkkyä. Melkein näiden lukuisen kertomusten myötä voisi alkaa todella pelätä ja linnottautua neljän seinän sisään. Mutta ei sitä vaan voi elää niin. Koitan säilyttää luottamuksen ja toivoa parasta. Kyllä päässä on tietynlainen toimintamalli vaaratilanteen varalle (Nemo syliin ylös, itse huudan ja koitan potkia isoa koiraa) ja kieltämättä on mieleen tullut, pitäisikö lenkeillä olla jotain kättä pidempää mukana (raippa? pippurisuihke?), mutta ei sitä vaan voi elää peläten pahinta. Maailmassa tapahtuu kauheita asioita, ei siinä pelko auta. Voinhan joutua auto-onnettomuuteenkin. Tai liukastua ja kaatua ja lyödä pääni. Samoin Nemon elämässä on riskejä, osa johtuen sen pienestä koosta, ja niiden kanssa on vaan elettävä. Tietenkin voi omallakin käytöksellä koittaa minimoida riskejä (kiertää isot vihaiset koirat kaukaa ja ottaa jo varmuudeksi Nemon syliin jne.)

Nemo on taas kasvanut jonkun verran, vaikka selvästi kasvu alkaa jo pikkuisen hidastua. Tuoreet lukemat ovat 2620g. Kohta loppuu keittiövaa'an asteikko (max. 3kg - mittakulho 220g), sitten täytyy tyytyä punnitsemaan tavallisessa digivaa'assa ja lukemat eivät olekaan enää niin tarkkoja.

Tällä hetkellä Nemo on meidän "eskari-ikäinen" eli hammasrivistössä on komeat aukot, melkein kakki etuhampaat ovat nyt tippuneet ja uudet vasta kasvamassa. Ilmeisesti hampaiden vaihtumisesta johtuen korvat vinksottavat miten sattuu, usein ovat sivulla tai takana luimussa. Jännityksellä odottelemme, miten ne sitten lopulta asettuvat.

Tuntuu, että Nemo olisi myös jo pikkuisen rauhoittunut. Ei ole enää sellaista tolkutonta riehumista ja koheltamista. Se uskookin jo paremmin, mm. ei yritä enää tulla yläkertaan, hurraa! Myös sisäsiisteydessä tapahtuu edistystä, se tekee jo melkein kaikki tarpeensa ulos. Öisin saattaa tehdä sisällekin, jos en herää sen tassutteluun. Jos herään, päästän sen takapihalle tarpeilleen. Koulutushetkiä Nemo edelleen rakastaa, voi kun itsellä riittäisi jaksamista ja aikaa kouluttaa joka päivä vähäsen. On kiva myös opettaa pieniä temppuja, mm. tassua antava koiruus on niin söpö :)

Meidän 4-vuotiasta Pihlaa on täytynyt alkaa vähän enemmän vahtia Nemon kanssa. Ovat melko erottamaton parivaljakko, koko ajan könyävät yhdessä. Suurimman osan aikaa menee ihan hyvin, mutta välillä Pihla haluaisi halia vähän liikaa tai vaikkapa koristella Nemoa erinäisin nauhoin ja koristein. Kyllä Nemo sitten sanookin, kun ei enää tykkää. Mutta suurimmaksi osaksi se itsekin hakeutuu Pihlan kanssa leikkimään ja Pihla sitten jaksaakin meistä pisimpään hauvaa leikittää. Ja hyvin hän kyllä Nemoa käsitteleekin, on selvästi meidän lapsista eniten koiraihminen. Nyt Pihla onkin alkanut miettiä, että haluaisi osallistua Nemon kanssa Lapsi ja koira -kilpailuun jossain match showssa. Katsellaan tässä talven mittaan, josko tuo onnistuisi!

Päivän kuvissa Nemo jo vähän pieneksi käyneessä sadepuvussaan, jota inhoaa. Kuvissa näkyy hyvin myös korvien tämänhetkinen asento!

Nemo 4kk

Tänään Neppunen täyttää 4kk. Oheessa tuore kuva. Heh, vaivattoman näköisesti seisoo, mutta tuon kuvan saadaksemme otimme n. 20 pilalle mennyttä, joissa useissa näkyi vain hännänpää tai sitten koira oli ihan mutkalla. Kuva myöskin siltä "paremmalta" puolelta. Niin se vaan on, että toisen puolen korva näyttää jääneen luimuun. Toivottavasti ei nouse kokonaan pystyyn, aika herkästi kun ponnahtaa... No ei voi mitään, meille Nemo on maailman söpöin tuollaisenaan. Painoa pojulla tänään 2440g.

Eipä sitten ole ihmeempiä uutisia. Huomenna mennään hakemaan toinen rokotus ja sitten päästäänkin tutustumaan toisiin koiriin. Mukavaa! Täytyisi myös ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa etsiä toko- ja/tai agilityryhmää. Joka päivä olen koittanut ottaa pikku harjoituksia. Tänään Nemo oppi maahan menon ilman käsimerkkiä. Myös paikalla odottamisen on tajunnut, voin kävellä jo n. kuuden metrin päähän ja pyytää luokse tai palata takaisin. Myöskin seuraamisessa istuu jo ilman käskyä pysähtyessäni. Intoa koiralla riittää ja sitä saakin olla, parempi niin. Tosin seuraaminen välillä näyttää enemmän siltä, että vierelläni loikkisi pieni kenguru :)

Kaksi kiloa touhua ja iloa

Kaksi kiloa tuli täyteen Nemolla jo viikko sitten, 15-viikkoisena. Tänään 16-viikkoisena pikkujätkä oli jo 2150g. Huh, milloinhan tämä kasvuvauhti rauhoittuu!?

Nyt alkaa lomat olla lomailtu. Toinenkin mökkiviikko meni mallikkaasti, Orimattilassa Nemo pääsi tutustumaan kunnolla metsässä samoiluun ja nautti edelleen vapaana kirmaamisesta. Päivän kuvat ovat reilun viikon takaa; Nemo metsässä sekä kotiin palattuamme kassissa. Muutaman päivän kesti purkaa kaikki mökkikassit ja sen aikaa Nemo nukkui yöunensakin siellä vaatteiden seassa.

Nemo on tosiaan kasvanut hurasti. Se on aikamoinen koipeliini. Takamus etenkin näyttää hassulta, kun pentukarvaa on tippunut, mutta uutta karvaa ei vielä ole juurikaan kasvanut. Motoriikka on edelleen kehittynyt hurjasti, se loikkaa sohvalle jo sujuvasti ja menee yläkertaan portaat ylös alas. Olemme koittaneet pitää Nemon pois yläkerrasta lapsiportin avulla, mutta aina se löytää jonkun kolon (portaiden välistä, kaiteen välistä) josta se pääsee sinne livahtamaan. Katsotaan oppiiko ikinä!

Muutenkin Nemo on aikamoisessa riiviö-iässä. Vauhtia löytyy vaikka muille jakaa, valveilla ollessaan se ei ole hetkeäkään paikallaan. Usein sillä on joku jekku mielessä. Koitan kanavoida Nemon energian kaikenlaiseen pikkupuuhaan ja kävelylläkin on käyty jo pidemmällä. Jos puuhaa ei ole tarpeeksi, koira sananmukaisesti hyppii seinille tai aloittaa vanhan lempipuuhansa eli varpaiden metsästyksen. Myöskin Nemo on alkanut haukkua enemmän, joskus se suorastaan koittaa komentaa meitä haukkumalla vaikkapa leikkimään. Yritämme tietty silloin olla huomioimatta koiraa ja vasta sitten kun se rauhoittuu, alkaa leikki.

Esikoisemme Viljami on nyt saanut muutamia kertoja ulkoiluttaa Nemoa yksin. Hyvin on sujunut. Ja 4-vuotias Pihla haluaa usein lähteä kanssani Nemoa ulkoiluttamaan, hän taitaa lapsistamme olla eniten koiraihminen ja rakastaa Nemoa yli kaiken.

Tänään Nemo löysi ulkona kuolleen oravan luun. Ei olisi antanut millään pois, oli todellinen aarre, ja koko koira oli aivan kiihdyksissään. Kerran se on myös löytänyt kuolleen päästäisen. Ihanaa, ensin tuollaista ja sitten kotona pieni kieli lipsuttaa meille pusuja. Yök, parempi olla ajattelematta tarkemmin... Sinänsä Nemo on kyllä erittäin siisti koiraa. Putsaa tarkasti kaikki paikat esim. tarpeiden teon jälkeen. Vähän kuin kissat konsanaan!

Mökkikuulumiset

No nyt sitten niitä lomakuulumisia, kun ylihuomenna lähdetään jo seuraavalle mökkireissulle :)

Aamulla 19.6. käytin Nemon sitten eläinlääkärillä niiden röhkimiskohtausten takia. Kaikki näytti olevan kunnossa, joten se sai oireiden mukaan nenäpunkkien loishäädön, jotain ainetta lääkäri hieroi Nemon niskaan. Sen koommin ei ole kohtauksia tullut, joten ilmeisesti lääke tepsi ja kyseessä oli juuri tuo vaiva.

Puolen päivän jälkeen päästiin matkaan ajelemaan kohti Kristiinankaupungin mökkiä. Tosi hyvin meni matka, Nemo oli rauhallisesti boxissaan takapenkillä Viljamin vieressä. Yksi varsinainen tauko pidettiin, muuten ajeltiin suoraan mökille. Siellä Nemo oli ihan hepulissa, kun pääsi autosta kirmaamaan niityille. Juoksi kuin pieni pupujussi, itsensä ihan läkähdyksiin!

Mökillä vietettiin kymmenen päivää, ensin appivanhempien kanssa ja sitten ilman. Säät olivat paria päivää lukuunottamatta ihan hyviä ja oltiinkin melkein koko ajan ulkona. Niinpä Nemo oli sadepäiviä ja muutamia öitä lukuunottamatta mökkireissun sisäsiisti, kun pääsi aina ulos halutessaan. Ja siellä oli lääniä kirmailla! Hyvin Nemo pysyi myös omalla tontilla, kerran vaan kävi moikkaamassa viereisellä tontilla puuhastelevia nuoria rakennusmiehiä. Lasten kanssa Nemo leikki paljon, mm. Pihlan kanssa juoksivat pihaa ympäri siten, että Pihla antoi Nemolle narun, jota Nemo piti suussaan ja Pihla toista päätä kädessä. Sitten vaan juoksuun! Kumpikin lapsukainen taisi kuvitella ulkoiluttavansa toistaan :) Myös takaa-ajoleikkejä leikittiin kovasti, toivottavasti Nemo ei leiki tulevaisuudessa niitä minun kanssani koulutuskentillä! No ehkä se tajuaa eron lapsikavereiden kanssa leikkimisellä ja emännän kanssa harrastamisella :)

Kas ihmettä ruokakin alkoi Nemolle mökkireissulla maistua ihan toiseen malliin, kun liikkui ja touhusi niin paljon. Ruokakupit tyhjenivät välillä ihan ennätysvauhtia. Hyvä niin! Muutenkin Nemo jotenkin kehittyi reissulla hurjasti: motoriikka otti aimoharppauksen siellä kivien ja kantojen yli loikkiessa ja muutenkin tuli reippautta lisää. Myös vahtikoira nosti eräänä yönä päätään, kun yläkerrasta kuului kummallinen ääni... sille piti urista ja murista ja haukahdella. Lopulta piti ihan Nemon kanssa käydä katsomassa, että Venla se vaan siellä kuorsasi, sen jälkeen ei tarvinnut enää vahtia.

Yhtenä päivänä me ihmiset suuntasimme Ala-Härmään Powerpark-huvipuistoon ja jätimme Nemon mökkivahdiksi. Reissu oli mahdollinen, koska appiukko tuli päivällä pariksi tunniksi Nemon kanssa seurustelemaan. Saivat hekin tutustua toisiinsa sitten rauhassa, varmaan Nemo menee joskus tulevaisuudessa appivanhemmilleni hoitoon. Oli kuulemma Nemo ollut ihan kunnon koira, kaivellut kuoppia ja touhuillut paapan kanssa puuhommissa.

Yksi pieni haaveri mökillä sattui, eli Nemo jäi oven kolhaisemaksi. Lapsille ollaan koko ajan tolkutettu, että ovia ei saa paiskoa... no eikös sitten isäntä itse laittanut oven niin vauhdikkaasti kiinni, että viime tingassa perässä pujahtanut Nemo sai kolhun. Se ulvaisi ja kiljaisi, niin kuin sillä tapana on jo pienenkin kolhun saadessaan. Minä sitten tutkin kaikki paikat: tassut, hännän, kuonon... ehjältä tuntui koira, mikään kohta ei aristanut. Mutta sitten huomasimme, että toinen korva oli ponnahtanut pystyyn! Sitäkin kovasti tunnustelin, mutta yhtään ei ollut turvoksissa, aristanut tai kuumottanut. Mutta pystyssä sojotti! Pari päivää meillä olikin sitten hörppäkorvainen (1 hörö + 1 lurppa = hörppä) perhonen ja mietin jo, joudummeko heittämään hyvästit näyttelyhaaveille... No kyllä se korva sitten vähitellen laskeutui. Vieläkin se on vähän luimussa, siinä on takana sellainen pieni laskos, mitä ei aikaisemmin ollut. Ei näy pahasti, katsotaan lähteekö sekin ajan kanssa pois. Ja onneksi ei käynyt tuon pahemmin. Päivän kuvassa hörppiksemme silloin, kun korva oli aivan pysty.

Uimaan Nemo Neppunen ei hellepäivinäkään halunnut tulla, vähän saimme sen kahlailemaan. Sen sijaan yhtenä päivänä se halusi ehdottomasti tulla kanssani saunaan ja jopa lauteelle istumaan. Mikäs siinä, kiva saada saunaseuraa.

Kotimatkalla viime sunnuntaina kävimme Ikaalisissa Titi-nallen talossa. No Nemo jäi isännän kanssa pihalle istuskelemaan. Siellä olikin jännä olla, sillä pihalla aitauksessa oli muutama rauhallinen lammas. Nemo oli tosi innokas tekemään niihin tuttavuutta, haisteli ja häntä heilui. Vähän piti sitten haukahdellakin.

Nyt on tämä viikko oltu kotosalla, pesty pyykkiä ja eletty kaupunkielämää. Kyllä vaan tuntuu, että koiran kanssa pitäisi elää maalla... no ehkä me tästä sopeudumme. Tosin nyt pääsemme taas viikoksi mökille, tällä kertaa Orimattilaan. Sielläkin on lääniä koiran juosta ja kirmailla!

Ensimmäinnen rokotus on nyt myös haettu, samalta lääkäriltä jolla olimme ennen matkaa. Nemo ei edes huomannut piikkiä, kun sai samalla herkkuja mutusteltavakseen. Edelleen terve, hyvinvoiva koira! Aika paljon Nemo välillä rapsuttelee itseään (loisista ei voi olla kysymys, se nenäpunkkilääke tappoi kaikki muutkin mahd. sisä- ja ulkoloiset), joten lääkäri suositteli jotain rasvahappovalmisetta, auttaa kuivaan ihoon. Ai niin, matkan jälkeen 13 viikon ikäisenä paino oli 1740g.

Mitähän vielä. Rockyn kanssa käytiin taas leikkimässä yhtenä päivänä, on kiva kun on tuollainen sopiva remukaveri. Tosi hyvin leikkivät. Siinä missä Nemo häviää koossa (Rockyllä n. tuplasti painoa), se voittaa vikkelyydessä ja ärhäkkyydessä. Tuolla reissulla käytiin myös tutustumassa Nemon "kummitädin" Maaritin Wilson-kissaan. Nemo olisi pyytänyt kissaa kovasti leikkiin, Wilson oli vähän varautuneempi. Toisaalta sekin oli kiinnostunut ja katseli herkeämättä aidalta, kun Nemo ja Rocky peuhasivat. Eiköhän tuo Wilson Nemon hyväksy, Maaritilla oli aikaisemmin nöffi Luka, joten Wilsonilla on kyllä kokemusta koirista.

Sellaisia juttuja tällä kertaa!

Juhannuskuvia

Tässä pieni kuvakimara juhannuksen vietosta Kristiinankaupungin mökillä. Laitan tekstiä myöhemmin, kiva reissu oli ja Nemo kehittyi kymmenessä päivässä hurjasti, kun sai niin paljon uusia aistimuksia ja kokemuksia.

Juhannusta ennen

Päivän kuvissa maailman söpöin koira Nemo-Nekkunenä sekä Nemo yöunilla päiväpeittomytyn päällä, vieressä pehmohaikara, joka on Nemon lemppari pehmolelu.

Loma sen kun lähestyy. Ylihuomenna olemme lähdössä juhannukseksi ja sen jälkeen vielä viikoksi Kristiinankaupunkiin mökille. Vähän jännittää, miten pitkät automatkat menevät pikkuisemme kanssa. Uskoisin kyllä, että mökillä Nemo viihtyy; siellä riittää puuhaa ja ihmeteltävää. Niin, kunhan ei sataisi, sitten on kyllä vähän kurjaa, kun ei tuota pikkupentua voi kovasti sateessa uittaa.

Nemon paino 11 viikon ikäisenä oli 1375g. Syö se jo pikkuisen isompia annoksia, mutta edelleen mieluiten vähän kerrallaan. Ruokakuppi on siis ollut toistaiseksi tarjolla melkein koko ajan. Vaikka välissä ottaisi pois, ei Nemo kuitenkaan syö seuraavalla kerralla sen enempää.

Huomenna koitan soittaa eläinlääkäriin ja varata ajan rokotuksia varten. Lisäksi vähän huolettaa Nemon silloin tällöin saamat "röhkimis-hengen haukkomis"-kohtaukset. Niitä on tullut useampina päivinä yksi tai kaksi päivässä, yleensä menee nopeasti ohi. Tänään illalla tuli pidempi ja mietinkin, pitäisikö käydä lääkärissä nyt vielä ennen juhannusta. Voin tietysti kysyä samalla asiasta, kun varaan rokotusaikaa. Muuten Nemo on kyllä oikein pirteä, vauhdikas ja terveen oloinen, ettei tässä varmaan mikään hätä ole.

Ihanasti alan vähitellen tutustua Nemoon. Sekin pitää koko ajan paremmin kontaktia, nimensä kuullessaan keskeyttää heti hommat ja katsoo silmiin. Nemo myös rakastaa pikku "koulutushetkiämme". Hienosti sujuu jo istuminen, maahan meno ja sivulle sekä luoksetulo. Seisominen ja paikalla odottaminen ovat seuraavat jutut, joita pikku hiljaa olemme aloitelleet. Tehdään siis minuutin, parin harjoituksia ja Nemo ei meinaa pysyä nahoissaan, kun on niin intona. Siksi tuo odottaminen on toistaiseksi nanosekunnin rauhoittuminen -> palkka... Siitä on hyvä aloittaa :)

Sunnuntaina tehtiin eka vähän pidempi kävelylenkki. Nemo on aluksi aina vastahakoinen lähtemään kodin luota mihinkään, mutta sitten kun päästään vähän kauemmaksi, se kipittää oikein iloisesti. Maailma on avara ja vähän jännittävä... Toisaalta Nemo suhtautuu erittäin luottavaisesti asioihin ja etenkin ihmisiin. Se uskoo ja tietää, että kaikki rakastavat sitä :) Eli olemme harjoitelleet ihmisten ohittamista ilman kiskomista ja hyppimistä kohti. Tosin monta kertaa lenkin aikana saa pysähtyä vastailemaan kysymyksiin ja kuuntelemaan ihastuneita huokailuja "on se niin söpö", "voi kun se on pieni", "IHANA"! No onhan se!

Myöskin herkkujen maailma alkaa vähitellen avautua Nemolle, kun olemme tarjonneet sille erilaista pureskeltavaa. Toistaiseksi suurin hitti on ollut sian saparot. Myöskin sellainen naudan mahalla täytetty pieni putkilo sekä pieni kenkä ovat olleet jäystämisen arvoisia ja savustettu naudan luu myös mieleinen, vaikka ensin se vähän jännittikin, kun tuoksui niin oudolta! Kuivattu kana on tosi tosi hyvää, sitä käytetään nyt sitten erikoisherkkuna spesiaalitilanteissa.

Sellaisia kuulumisia nyt juhannuksen alla. Nyt varmaan tuleekin sitten pidempi tauko bloggaamiseen, kun tulemme mökiltä vasta kesäkuun lopussa.

Kasvaa se

Kaikista epäilyistä huolimatta Nemo on kasvanut varmaankin mainiosti. Sanon varmaankin, kun en tosiaan tiedä, mitä vauhtia tämän ikäiset perhoset tapaavat kasvaa. Joka tapauksessa, tuore paino eiliseltä on 1285g, ikää siis kymmenen viikkoa. Ja kyllähän tuo jo paremmin syökin. Näyttäisi siltä, että kerran päivässä syö vähän enemmän, muina ruokintakertoina vain näykkii pari suullista. Kuivia nappuloita olen pitänyt jatkuvasti tarjolla, niitä on vähän rouskutellut aamulla aikaisin.

Nemo on loksahtanut perheeseemme uskomattoman hyvin. En olisi arvannut, että näin pian tuntuu siltä, kuin se olisi kuulunut perheeseemme aina. Oma onneni on täydentynyt ja elämä Nemon kanssa tuntuu luontevalta ja aika vaivattomaltakin. Pienihän Nemo vielä on, mutta ainakin nyt tuntuu, että olisi jotenkin helpompi kuin Ronja tai Rasmus pentuina. No seurakoirahan phálene on, joten sikäli tietysti luonnollistakin, että sen kanssa on helppo elää.

Vieraita on käynyt Nemoa ihailemassa, viimeeksi tänään siskoni ja hänen avomiehensä. Kaikki vieraat Nemo ottaa yhtä iloisesti ja luottavaisesti vastaan. Luonteeltaan Nemo tuntuu olevan melko rohkea, avoin ja ystävällinen.

Eilen Nemo tapasi toisen koiran meille kotiutumisensa jälkeen. Olemme päättäneet, että Nemo saa muutamia tuttuja koiria tavata jo ennen rokotuksia, jotta sosiaalistuminen alkaisi ja sujuisi hyvin. Eka leikkikaveri oli kääpiösnautserin pentu Rocky naapurista, joka on Nemoa päivän vanhempi. Juuri sopiva painikaveri siis! Eilen sitten vierailulle tuli Fanni, parhaan ystäväni lapinkoira 9kk. Fanniin Nemon on tärkeä tutustua, koska olemme paljon tekemisissä ystäväni perheen kanssa. Fanni oli alkuunsa aivan tohkeissaan ja pidimme tietenkin siitä kiinni, ettei innostuksissaan jyrää Nemoa. Ei ehkä paras tapa antaa koirien tutustua, mutta ei tässä muutakaan voinut, mitenkään ei voi vielä pitkään aikaan niiden antaa leikkiä vapaasti, ettei vaan satu vahinkoa. Mahtavaa oli kuitenkin huomata, että hetken arasteltuaan Nemokin oli Fannista aivan älyttömän innoissaan, pyysi leikkiin, riehui, eikä ollenkaan pelännyt itseään paljon isompaa, villiä koiraa! Ja lopulta sitten Fannikin rauhoittui ja koirat pötköttelivät vierekkäin ja nauttivat toistensa seurasta. Tuo päivän toinen blogikuva on vähän hurjan näköinen, mutta tilanne on täysin hallinnassa ja koirilla on erittäin hauskaa!

Käsittelyharjoitukset ovat myös edenneet ja pikkuisen on jo kokeiltu harjoitella jotain juttuja makupalapalkalla. Esimerkiksi istuminen sujuu pyynnöstä jo hienosti. Oppivaisen oloinen otus. Hihnassa se myös kulkee jo oikein nätisti. En kyllä sitä juurikaan vielä pidä hihnassa muutoin kuin harjoituksen vuoksi, sillä tuolla "ulkomaailmassa" Nemo kulkee erittäin tiiviisti kannoilla ja pitää jatkuvaa kontaktia. Jos ihmisiä tai koiria tulee vastaan, otan sen syliin tai pyydän istumaan ja annan makupalan niin ettei se huomioi ohikulkijoita. Olenkin miettinyt paljon Tuire Kaimion ohjetta, ettei koiran pitäisi koskaan saada tervehtiä toisia koiria hihnassa kävelylenkillä, vaan koira pitäisi opettaa olemaan piittamatta ohikulkijoista. Näin säilyisi koiran turvallisuuden tunne siitä, että ihminen (=laumanjohtaja) pitää huolen, ettei vieraat pääse liian lähelle eikä niistä siis tarvitse edes välittää. Tietyllä tapaa hyvin järkevä neuvo, mutta kuinkahan moni sitä noudattaa? Aika lailla saisi selitellä, miksi ei päästä koiraansa haistelemaan sopivaa vastaantulijaa. Nyt on vielä helppoa, kun Nemo on pieni eikä sillä ole rokotuksia, joten ei se pääsisi muutenkaan tervehtimään. En olekaan vielä ihan päättänyt kantaani tähän asiaan. Opettelemme nyt toistaiseksi kauniisti ohittamaan muut koirat ja mietin asiaa vielä. Onneksi melko lähellä on koirapuisto, jossa on myös pienten koirien puoli. Eli vaikka päätyisin siihen, että lenkeillä ei koiria tervehditä, on joku leikki - ja treffipaikka tiedossa. Pyysinpä tässä yhtenä päivänä aivan vieraalta rouvalta puhelinnumeronkin, hänellä kun oli 16-viikkoinen papillonneiti ja asuvat ihan tuon koirapuiston vieressä. Sovimme, että viestittelemme ja järjestämme treffit koirille sitten, kun Nemolla on rokotukset kunnossa, loppukesästä siis. Kyllä vaan koirat yhdistävät ihmisiä, en ollut muistanutkaan miten mukavaa tämä puoli koiran omistamisessa on.

Oma kulta kotona

Ja sitten tähän päivään. Nemo, eli virallisesti Tinytails Lucky Ice, on ollut meillä nyt reilun viikon. Aurinkoisena lauantaina 24.5. ajelimme Lempäälään Vesijärvelle hakemaan pientä uutta perheenjäsentämme. Kaikkia jännitti kovasti, viimeinkin näkisimme, minkälainen hartaasti odotettu koiramme on!

Tinytailsin kennelissä meitä vastassa oli Pirjo sekä lauma ihania, pieniä haukkuvia koiria :) Nemonkin sitten heti tunnistin pentuaitauksessa. Hoidettiin "paperiasiat", rapsuteltiin koiria ja juteltiin hetkinen. Sitten olikin aikaa laittaa Nemo boxiin ja lähteä ajelemaan kotiin päin. Tuntui, että meillä on mukanamme jotain todella mahtavaa ja arvokasta!

Alkumatkan Nemo itkeskeli, mutta pysähdyimme pian syömään eväitä ja Nemokin pääsi taapertamaan nurmikolle ja ihmettelemään suurta maailmaa. Pysähdyksen jälkeen uni voitti ja pikkuisemme nukkuikin sitten loppumatkan kotiin asti. Eli oikein hyvin meni ensimmäinen pidempi automatka. Nemo olikin ollut jo kerran aikaisemmin autossa käydessään kasvattajan tyttären koululla vierailemassa, kun tytär oli pitänyt esitelmää perhoskoirista.

Kotonakin on sujunut oikein mallikkaasti. Nemo kotiutui uskomattoman nopeasti. Ensimmäisenä päivänä se oli ehkä vähän ihmeissään, tutki paikkoja ja ihmetteli. Yöllä kuitenkin uni tuli hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä (ekan yön jälkeen se on nukkunut yöunet päiväpeittomytyn päällä). Muutaman kerran se vähän vinkui, mutta lohduttava käsi riitti rauhoittamaan pikkuisen. Seuraavana päivänä pentu oli jo täydessä vauhdissa, ihan kuin olisi asunut meillä aina. Lasten kanssa meni muutama päivä opetellessa, miten pienen koiran kanssa ollaan. Alkuunsa he olivat tietysti kaikki hurjan innoissaan ja hössöttivät liikaakin. Selkeitä sääntöjä on muutama: Nemoa ei saa nostaa, sen kanssa leikitään lattialla istuen, sitä ei saa häiritä sen nukkuessa tai syödessä. Unirauha varmistetaan päivisin keittiöön tehdyllä aitauksella, siellä Nemon on hyvä ottaa päivänokosia omassa rauhassaan. Ihan ekoina päivinä Nemo ei oikein tykännyt olla aitauksessa, vaan halusi takaisin ihmisten lähelle, olisi halunnut nukkua päikkäritkin jonkun lähellä. Pian se oppi kuitenkin arvostamaan omaa rauhaa ja nyt viihtyy oikein hyvin unilla ja joskus "turvassa" aitauksessaan.

Syöminen on ainoa asia, joka on vähän takkuillut. Nemo ei ole oikein innostunut syömisestä. Ruokakupista käy hyvässä lykyssä pari nappulaa syömässä, sitten jatkaa touhuihinsa. Kädestä se suostuu kuitenkin syömään jonkun verran, eli otan Nemon syliin ja pikkuisen kerrallaan syötän sormista. Nemo kyllä ilmoittaa sitten, kun riittää. Hirmu pieniä määriä se kyllä syö, ehkä puolisen desiä päivässä (Royal Caninin pienten koirien penturuokaa). Kuivaltaan nappulat maistuvat hitusen paremmin ja niitä on Nemon mielestä kiva vaikkapa itse etsiä. Niinpä olen välillä järjestänyt ruokailut siten, että kippaan pihalle kourallisen nappuloita ja niitä sitten Nemo etsii ja syö innoissaan. Myöskin sanomalehden alta Nemo tykkää nappuloita etsiä. Vessapaperirullasta tein myös aktivointi- / syöttölelun: nappuloita sisälle ja taittelin päät kiinni. Sen kanssa Nemo viihtyi pitkään ja söi oikein innoissaan lelusta tipahtelevat nappulat. Kaikki keinot ovat siis sallittuja, kun koitetaan saada pieni koira syömään :) Nemo muuten painoi viime perjantaina eli päivää vaille 9 viikon ikäisenä 1120g (ostin keittiövaa'an). Koitan muistaa punnita n. kerran viikossa, niin näkee sitten miten paino kehittyy.

Paljon olemme ehtineet Nemon kanssa jo puuhailla kuluneen viikon aikana. Olemme harjoitelleet melkein päivittäin erilaista käsiteltävänä olemista: harjaamista, kynsien leikkuuta, suuhun katsomista, pöydällä olemista. Kaulapanta alkaa olla jo tuttu juttu, eikä sitä tarvitse enää koko ajan rapustella pois, kun se päälle puetaan. Nemo ulkoilee etupäässä vielä omalla pihalla, mutta päivittäin olemme vähän käyneet tutustumassa tuohon tien toisella puolella olevaan pieneen ulkoilutiehen ja metsäplänttiin. Nemo on lähinnä vapaana ja pysyy erittäin tiiviisti siinä kannoilla, täytyykin koko ajan katsoa jalkoihin, ettei Nemo jää alle. Talutintakin olemme pieniä hetkiä päivittäin harjoitelleet. Ensimmäisellä kerralla Nemo vain hyppi ja pomppi ja söi hihnaa... Mutta pienten useiden harjoitusten jälkeen Nemo eilen yllätti minut ja kulki oikein nätisti sen 20 metriä, minkä harjoittelimme. Ja tänään sama juttu!

Mitähän vielä. Yksinkin Nemo on jo ollut hetkisen kotosalla omassa aitauksessaan keittiössä. Luultavasti se ei ole edes huomannut jääneensä yksin, sillä olemme ajoittaneet harjoittelut sen unien aikaan. Tässäkin on etua isosta perheestä: meillä menee ja tulee ihmisiä, välillä on vilskettä ja välillä hiljaisempaa. Nemo käyttää hiljaiset hetket hyväkseen ja nukkuu kuin tukki :) Kun ovi käy lukuisia kertoja päivässä, ei Nemo kiinnitä siihen sen enempää huomiota, eikä jää itkemään kenenkään perään.

Tärkeintä kaikesta on tietenkin vielä leikki. Nemo tuntuu nauttivan kaikenlaisesta peuhaamisesta, mutta etenkin vetoleikit ovat sen mieleen, taistelutahtoa löytyy kyllä. Pari kertaa päivässä se saa "hepulit" ja juoksee ympäriinsä kuin pieni pupujussi. Hyvät naurut olemme myös saaneet, kun se leikisti "kaivaa kuoppaa" vaikkapa boxiinsa tai mihin vaan pehmeään paikkaan: Nemosta tulee hurja pikkuoravan käkättävä ääni, ihan kuin suoraan joku hassu otus jostain piirretystä filmistä! Toisinaan Nemo riehaantuu väsyneenä liikaa, ihan kuin pikkulapsetkin... silloin se pitää vaan ottaa tiukasti syliin vastusteluista huolimatta ja pian se jo siinä sitten rauhoittuukin ja menee kiltisti nukkumaan aitaukseensa.

Paljon olisi vielä kaikenlaista kirjoiteltavaa, mutta taidan jatkaa toisina päivinä lisää. Sen vaan vielä sanon, että Nemo on varmasti maailman suloisin koiranpentu ja mikä onni onkaan, että olemme saaneet juuri sen perheeseemme! Itseni valtaa monta kertaa päivässä sellainen onnen aalto: minulla on viimein taasen koira, ja niin ihana! Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea saamme yhdessä kokea. On myös aivan ihana seurata, miten koiranpentu on tärkeä lapsille. Iltaisin viimeisenä käydään antamassa sille pusu, sen kanssa leikitään ja höpötetään. Koululaiset kantavat vastuunsa, toistaiseksi tehtävänä on toimia Nemon seuralaisina, jos itse joudun käymään jossain (myöhemmin sitten saavat ulkoiluttaakin). 4-vuotias prinsessamme saa viimeinkin helliä ja halia ikiomaa koiranpentua. 2-vuotias Matteus on Nemolle kuin pentuveli, Matteuksen kyljessä lattialla se otti ekat unensakin täällä kotona ja Matteuksen kanssa se haluaisi peuhata ja riekkua. Entäs sitten mies: aika hellyyttävää, kun iso mies ja pieni koira makaavat lattialla vierekkäin telkkaria katselemassa. Mies on selvästi Nemon idoli, joka saa hurjimmat hännän heilutukset ja kiihkeimmät pusut.

Tästä on hyvä jatkaa yhteistä eloa!

Vielä kaksi viikkoa

Kuva: Kennel Tinytails

Kirjoitin tämän tekstin jo 11.5.2008

Lapsena meillä ei voinut olla koiraa vanhempieni allergian vuoksi. Päätin jo alle 10-vuotiaana, että kunhan muutan kotoa pois, ostan ikioman koiran. Sitä odotellessa ulkoilutin pari vuotta labradorinnoutaja Maronia - tuo suklaanruskea villikko oli ensimmäinen koirarakkauteni, joka opetti paljon koirista ja koiruuksista. Myös poikaystäväni (nykyisen mieheni) perheen dalmatialainen Dami oli hyvää lääkettä koirakuumeeseen. Loppujen lopuksi ehdin asua puolisen vuotta poissa lapsuuden kodista, kunnes sitten viimein sain ensimmäisen ikioman koirani, airedalenterrieri Ronjan. Ihana, itsepäinen, luotettava terrierini! Ronja jää ihan varmasti mieleeni sellaisena “aitona, oikeana” koirana, se oli juuri sellainen kuin koiran pitää ollakin. Ronja jakoi elämäni ilot ja surut 11 ja ½ vuotta, siihen aikaan mahtui naimisiinmeno, monta muuttoa, neljän lapsen syntyminen… Ronjan kanssa myös tutustuin tokoon ja agilityyn. Muutaman vuoden ajan meillä oli toinekin koira, mahtava lapinkoirapoika Rasmus. Rasmuksen kanssa käytiin näyttelyissäkin kasvattajan kannustamana ja siitä tulikin sitten ihan muotovalio. Toisen lapsemme odotusaikana Rasmus lähti hoitoon ystävillemme ja lopulta tein vaikean päätöksen: Rasmus sai jäädä sinne, ystäviemme luo, ison pihan hallitsijaksi. Meillä ei ollut siinä elämäntilanteessa mahdollisuutta antaa vilkkaalle nuorelle koiralle niin paljon huomiota ja ulkoilua, kun se olisi tarvinnut. Sydän kivistäen koitin ajatella, mikä on Rasmukselle parasta. Loppujen lopuksi ratkaisu oli oikea, Rasmus oli onnellinen uudessa kodissaan ja sen uusi perhe rakasti sitä kovasti. Tuntui että myös Ronja oli helpottunut, kun sai ainoan koiran asemansa takaisin, se oli vähän jäänyt sosiaalisemman Rasmuksen varjoon. Ihanaa on ollut, että olemme saaneet rakkaan Rasmuksemme hoitoon näiden vuosien varrella monet kerrat. Aina se tulee meille kuin kotiinsa ja on oma ihana itsensä.

Ronja-karvakorvamme nukutettiin pois kivusta ja vaivasta marraskuussa 2006 vähän alle 12v. ikäisenä. Ensimmäinen vuosi Ronjan kuoleman jälkeen meni särkyneen sydämen palasia keräillessä, iloista partanaamaa ikävöidessä. Pahinta oli se hiljaisuus; ei kynsien rapinaa parketilla, ei tarmokasta pedin petaamista, ei öisiä ulvahduksia unien jänisjahdeissa, ei korvien läpsymistä. Vain hiljaisuus ja tyhjyys.

Toinen koiraton kevät on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: koirakuume kasvoi samaa vauhtia lämpötilojen noustessa ja kevätauringon herätellessä luontoa. Jo yli vuosi oli kulunut ilman koiraa, jotain täytyi tehdä! Vietin lukuisat illat netin ääressä tutustuen eri rotujen kuvauksiin, kasvattajien kotisivuihin, myynti-ilmoituksiin… Kriteereitä tulevalle koiralle oli muutama: sen tulisi olla pieni, meillä kun on muutenkin jo vähän ahdasta. Lisäksi olisi hyvä, että koululaiset voisivat viedä sen ulos koulun jälkeen. Turkin tulisi olla melko helppohoitoinen (ei kiitos tässä elämäntilanteessa airiksen päiväkausia kestäneitä trimmaussessioita). Ja tietysti koiran tulisi olla pirteä, oppivainen, touhukas ja tulla lasten kanssa juttuun. Lisäksi rodun olisi hyvä olla melko terve. Ja mielellään ei mikään kovin saalisviettinen metsästysrotu. Näillä toiveilla löytyi muutamia rotuja, joista sitten yksi oli perhoskoirat. Kuinka ollakaan silmiin osui netissä ilmoitus myytävistä phalènen pennuista… meilasin kasvattajalle ja se oli menoa sitten. Ja nyt… VIELÄ KAKSI VIIKKOA pitäisi malttaa odottaa, sitten menemme koko perheen voimin hakemaan Nemo-hauvavauvan kotiin! Nemo on siis mustavalkoinen phalène, syntynyt 29.3. Ja kohta tuo pieni karvapallo tulee perheemme seitsemänneksi jäseneksi!!! Huimaa, ihanaa, mahtavaa!