Vielä kaksi viikkoa

Kuva: Kennel Tinytails

Kirjoitin tämän tekstin jo 11.5.2008

Lapsena meillä ei voinut olla koiraa vanhempieni allergian vuoksi. Päätin jo alle 10-vuotiaana, että kunhan muutan kotoa pois, ostan ikioman koiran. Sitä odotellessa ulkoilutin pari vuotta labradorinnoutaja Maronia - tuo suklaanruskea villikko oli ensimmäinen koirarakkauteni, joka opetti paljon koirista ja koiruuksista. Myös poikaystäväni (nykyisen mieheni) perheen dalmatialainen Dami oli hyvää lääkettä koirakuumeeseen. Loppujen lopuksi ehdin asua puolisen vuotta poissa lapsuuden kodista, kunnes sitten viimein sain ensimmäisen ikioman koirani, airedalenterrieri Ronjan. Ihana, itsepäinen, luotettava terrierini! Ronja jää ihan varmasti mieleeni sellaisena “aitona, oikeana” koirana, se oli juuri sellainen kuin koiran pitää ollakin. Ronja jakoi elämäni ilot ja surut 11 ja ½ vuotta, siihen aikaan mahtui naimisiinmeno, monta muuttoa, neljän lapsen syntyminen… Ronjan kanssa myös tutustuin tokoon ja agilityyn. Muutaman vuoden ajan meillä oli toinekin koira, mahtava lapinkoirapoika Rasmus. Rasmuksen kanssa käytiin näyttelyissäkin kasvattajan kannustamana ja siitä tulikin sitten ihan muotovalio. Toisen lapsemme odotusaikana Rasmus lähti hoitoon ystävillemme ja lopulta tein vaikean päätöksen: Rasmus sai jäädä sinne, ystäviemme luo, ison pihan hallitsijaksi. Meillä ei ollut siinä elämäntilanteessa mahdollisuutta antaa vilkkaalle nuorelle koiralle niin paljon huomiota ja ulkoilua, kun se olisi tarvinnut. Sydän kivistäen koitin ajatella, mikä on Rasmukselle parasta. Loppujen lopuksi ratkaisu oli oikea, Rasmus oli onnellinen uudessa kodissaan ja sen uusi perhe rakasti sitä kovasti. Tuntui että myös Ronja oli helpottunut, kun sai ainoan koiran asemansa takaisin, se oli vähän jäänyt sosiaalisemman Rasmuksen varjoon. Ihanaa on ollut, että olemme saaneet rakkaan Rasmuksemme hoitoon näiden vuosien varrella monet kerrat. Aina se tulee meille kuin kotiinsa ja on oma ihana itsensä.

Ronja-karvakorvamme nukutettiin pois kivusta ja vaivasta marraskuussa 2006 vähän alle 12v. ikäisenä. Ensimmäinen vuosi Ronjan kuoleman jälkeen meni särkyneen sydämen palasia keräillessä, iloista partanaamaa ikävöidessä. Pahinta oli se hiljaisuus; ei kynsien rapinaa parketilla, ei tarmokasta pedin petaamista, ei öisiä ulvahduksia unien jänisjahdeissa, ei korvien läpsymistä. Vain hiljaisuus ja tyhjyys.

Toinen koiraton kevät on kuitenkin tehnyt tehtävänsä: koirakuume kasvoi samaa vauhtia lämpötilojen noustessa ja kevätauringon herätellessä luontoa. Jo yli vuosi oli kulunut ilman koiraa, jotain täytyi tehdä! Vietin lukuisat illat netin ääressä tutustuen eri rotujen kuvauksiin, kasvattajien kotisivuihin, myynti-ilmoituksiin… Kriteereitä tulevalle koiralle oli muutama: sen tulisi olla pieni, meillä kun on muutenkin jo vähän ahdasta. Lisäksi olisi hyvä, että koululaiset voisivat viedä sen ulos koulun jälkeen. Turkin tulisi olla melko helppohoitoinen (ei kiitos tässä elämäntilanteessa airiksen päiväkausia kestäneitä trimmaussessioita). Ja tietysti koiran tulisi olla pirteä, oppivainen, touhukas ja tulla lasten kanssa juttuun. Lisäksi rodun olisi hyvä olla melko terve. Ja mielellään ei mikään kovin saalisviettinen metsästysrotu. Näillä toiveilla löytyi muutamia rotuja, joista sitten yksi oli perhoskoirat. Kuinka ollakaan silmiin osui netissä ilmoitus myytävistä phalènen pennuista… meilasin kasvattajalle ja se oli menoa sitten. Ja nyt… VIELÄ KAKSI VIIKKOA pitäisi malttaa odottaa, sitten menemme koko perheen voimin hakemaan Nemo-hauvavauvan kotiin! Nemo on siis mustavalkoinen phalène, syntynyt 29.3. Ja kohta tuo pieni karvapallo tulee perheemme seitsemänneksi jäseneksi!!! Huimaa, ihanaa, mahtavaa!