Oma kulta kotona

Ja sitten tähän päivään. Nemo, eli virallisesti Tinytails Lucky Ice, on ollut meillä nyt reilun viikon. Aurinkoisena lauantaina 24.5. ajelimme Lempäälään Vesijärvelle hakemaan pientä uutta perheenjäsentämme. Kaikkia jännitti kovasti, viimeinkin näkisimme, minkälainen hartaasti odotettu koiramme on!

Tinytailsin kennelissä meitä vastassa oli Pirjo sekä lauma ihania, pieniä haukkuvia koiria :) Nemonkin sitten heti tunnistin pentuaitauksessa. Hoidettiin "paperiasiat", rapsuteltiin koiria ja juteltiin hetkinen. Sitten olikin aikaa laittaa Nemo boxiin ja lähteä ajelemaan kotiin päin. Tuntui, että meillä on mukanamme jotain todella mahtavaa ja arvokasta!

Alkumatkan Nemo itkeskeli, mutta pysähdyimme pian syömään eväitä ja Nemokin pääsi taapertamaan nurmikolle ja ihmettelemään suurta maailmaa. Pysähdyksen jälkeen uni voitti ja pikkuisemme nukkuikin sitten loppumatkan kotiin asti. Eli oikein hyvin meni ensimmäinen pidempi automatka. Nemo olikin ollut jo kerran aikaisemmin autossa käydessään kasvattajan tyttären koululla vierailemassa, kun tytär oli pitänyt esitelmää perhoskoirista.

Kotonakin on sujunut oikein mallikkaasti. Nemo kotiutui uskomattoman nopeasti. Ensimmäisenä päivänä se oli ehkä vähän ihmeissään, tutki paikkoja ja ihmetteli. Yöllä kuitenkin uni tuli hyvin sänkymme vieressä, omassa pedissä (ekan yön jälkeen se on nukkunut yöunet päiväpeittomytyn päällä). Muutaman kerran se vähän vinkui, mutta lohduttava käsi riitti rauhoittamaan pikkuisen. Seuraavana päivänä pentu oli jo täydessä vauhdissa, ihan kuin olisi asunut meillä aina. Lasten kanssa meni muutama päivä opetellessa, miten pienen koiran kanssa ollaan. Alkuunsa he olivat tietysti kaikki hurjan innoissaan ja hössöttivät liikaakin. Selkeitä sääntöjä on muutama: Nemoa ei saa nostaa, sen kanssa leikitään lattialla istuen, sitä ei saa häiritä sen nukkuessa tai syödessä. Unirauha varmistetaan päivisin keittiöön tehdyllä aitauksella, siellä Nemon on hyvä ottaa päivänokosia omassa rauhassaan. Ihan ekoina päivinä Nemo ei oikein tykännyt olla aitauksessa, vaan halusi takaisin ihmisten lähelle, olisi halunnut nukkua päikkäritkin jonkun lähellä. Pian se oppi kuitenkin arvostamaan omaa rauhaa ja nyt viihtyy oikein hyvin unilla ja joskus "turvassa" aitauksessaan.

Syöminen on ainoa asia, joka on vähän takkuillut. Nemo ei ole oikein innostunut syömisestä. Ruokakupista käy hyvässä lykyssä pari nappulaa syömässä, sitten jatkaa touhuihinsa. Kädestä se suostuu kuitenkin syömään jonkun verran, eli otan Nemon syliin ja pikkuisen kerrallaan syötän sormista. Nemo kyllä ilmoittaa sitten, kun riittää. Hirmu pieniä määriä se kyllä syö, ehkä puolisen desiä päivässä (Royal Caninin pienten koirien penturuokaa). Kuivaltaan nappulat maistuvat hitusen paremmin ja niitä on Nemon mielestä kiva vaikkapa itse etsiä. Niinpä olen välillä järjestänyt ruokailut siten, että kippaan pihalle kourallisen nappuloita ja niitä sitten Nemo etsii ja syö innoissaan. Myöskin sanomalehden alta Nemo tykkää nappuloita etsiä. Vessapaperirullasta tein myös aktivointi- / syöttölelun: nappuloita sisälle ja taittelin päät kiinni. Sen kanssa Nemo viihtyi pitkään ja söi oikein innoissaan lelusta tipahtelevat nappulat. Kaikki keinot ovat siis sallittuja, kun koitetaan saada pieni koira syömään :) Nemo muuten painoi viime perjantaina eli päivää vaille 9 viikon ikäisenä 1120g (ostin keittiövaa'an). Koitan muistaa punnita n. kerran viikossa, niin näkee sitten miten paino kehittyy.

Paljon olemme ehtineet Nemon kanssa jo puuhailla kuluneen viikon aikana. Olemme harjoitelleet melkein päivittäin erilaista käsiteltävänä olemista: harjaamista, kynsien leikkuuta, suuhun katsomista, pöydällä olemista. Kaulapanta alkaa olla jo tuttu juttu, eikä sitä tarvitse enää koko ajan rapustella pois, kun se päälle puetaan. Nemo ulkoilee etupäässä vielä omalla pihalla, mutta päivittäin olemme vähän käyneet tutustumassa tuohon tien toisella puolella olevaan pieneen ulkoilutiehen ja metsäplänttiin. Nemo on lähinnä vapaana ja pysyy erittäin tiiviisti siinä kannoilla, täytyykin koko ajan katsoa jalkoihin, ettei Nemo jää alle. Talutintakin olemme pieniä hetkiä päivittäin harjoitelleet. Ensimmäisellä kerralla Nemo vain hyppi ja pomppi ja söi hihnaa... Mutta pienten useiden harjoitusten jälkeen Nemo eilen yllätti minut ja kulki oikein nätisti sen 20 metriä, minkä harjoittelimme. Ja tänään sama juttu!

Mitähän vielä. Yksinkin Nemo on jo ollut hetkisen kotosalla omassa aitauksessaan keittiössä. Luultavasti se ei ole edes huomannut jääneensä yksin, sillä olemme ajoittaneet harjoittelut sen unien aikaan. Tässäkin on etua isosta perheestä: meillä menee ja tulee ihmisiä, välillä on vilskettä ja välillä hiljaisempaa. Nemo käyttää hiljaiset hetket hyväkseen ja nukkuu kuin tukki :) Kun ovi käy lukuisia kertoja päivässä, ei Nemo kiinnitä siihen sen enempää huomiota, eikä jää itkemään kenenkään perään.

Tärkeintä kaikesta on tietenkin vielä leikki. Nemo tuntuu nauttivan kaikenlaisesta peuhaamisesta, mutta etenkin vetoleikit ovat sen mieleen, taistelutahtoa löytyy kyllä. Pari kertaa päivässä se saa "hepulit" ja juoksee ympäriinsä kuin pieni pupujussi. Hyvät naurut olemme myös saaneet, kun se leikisti "kaivaa kuoppaa" vaikkapa boxiinsa tai mihin vaan pehmeään paikkaan: Nemosta tulee hurja pikkuoravan käkättävä ääni, ihan kuin suoraan joku hassu otus jostain piirretystä filmistä! Toisinaan Nemo riehaantuu väsyneenä liikaa, ihan kuin pikkulapsetkin... silloin se pitää vaan ottaa tiukasti syliin vastusteluista huolimatta ja pian se jo siinä sitten rauhoittuukin ja menee kiltisti nukkumaan aitaukseensa.

Paljon olisi vielä kaikenlaista kirjoiteltavaa, mutta taidan jatkaa toisina päivinä lisää. Sen vaan vielä sanon, että Nemo on varmasti maailman suloisin koiranpentu ja mikä onni onkaan, että olemme saaneet juuri sen perheeseemme! Itseni valtaa monta kertaa päivässä sellainen onnen aalto: minulla on viimein taasen koira, ja niin ihana! Tuskin maltan odottaa, mitä kaikkea saamme yhdessä kokea. On myös aivan ihana seurata, miten koiranpentu on tärkeä lapsille. Iltaisin viimeisenä käydään antamassa sille pusu, sen kanssa leikitään ja höpötetään. Koululaiset kantavat vastuunsa, toistaiseksi tehtävänä on toimia Nemon seuralaisina, jos itse joudun käymään jossain (myöhemmin sitten saavat ulkoiluttaakin). 4-vuotias prinsessamme saa viimeinkin helliä ja halia ikiomaa koiranpentua. 2-vuotias Matteus on Nemolle kuin pentuveli, Matteuksen kyljessä lattialla se otti ekat unensakin täällä kotona ja Matteuksen kanssa se haluaisi peuhata ja riekkua. Entäs sitten mies: aika hellyyttävää, kun iso mies ja pieni koira makaavat lattialla vierekkäin telkkaria katselemassa. Mies on selvästi Nemon idoli, joka saa hurjimmat hännän heilutukset ja kiihkeimmät pusut.

Tästä on hyvä jatkaa yhteistä eloa!